Jonas Jonasson: Murhaaja-Anders ja hänen ystävänsä

Huumori on vaikea kirjallisuuden laji. Melkein yhtä vaikea, kun kauhu. Huonosta huumorista tulee kauheaa ja huonosta kauhusta huvittavaa. Entistä vaikeammaksi sen tekee huumorin kulttuurisidonnaisuus; mikä huvittaa vaikkapa kiinalaista, ei välttämättä huvita suomalaista. Ruotsalaisten kanssa meillä on kuitenkin pitkä kulttuurillinen yhteys, ja niinpä meidän huumorissammekin on paljon samaa.

Luin Murhaaja-Anderssia lievän hämmennyksen vallassa. Kirja oli ikäänkuin kirjoitettu virne kasvoilla. Missään vaiheessa se ei yltynyt nauruksi, mutta ei myöskään vakavoitunut. Tosin kirjassa on mielestäni taustalla myös haikea perusvire, mutta sekään ei missään vaiheessa muuttunut suruksi. Kirja oli kauttaaltaan hyväntuulinen, mutta ei riehakas.

En ole erityisemmin humoristisen kirjallisuuden ystävä, mutta tästä kirjasta silti pidin. Ehkä juuri siksi, että se ei pyrkinyt olemaan yhtään enempää, kun mitä se on. Se ei edes yrittänyt saada lukijaansa kiemurtelemaan naurusta. Riitti, että lukija pysyi hyväntuulisena ja kiinnostuneena kirjan loppuun asti. Ja siinä tämä kirja kyllä onnistui. 

Oikeastaan voisin tätä kirjaa suositella melkein kenelle tahansa. Tai ehkä en kuitenkaan ahdasmielisen uskonnolliselle lukijalle.