Kuninkaat suvussani

Muutama vuosi sitten ryhdyin tekemään sukututkimusta. Oikeastaan alun pitäen tarkoitukseni oli ainoastaan koota yhteen äitini ja muutaman muun lähisukulaiseni irrallisilla papereilla olevat tutkimukset; yhdistää ne ja tallettaa digitaaliseen muotoon. Mutta kun joululomalla oli sopivasti aikaa, niin en malttanut ihan siihen lopettaa, vaan jatkoin tutkimuksiani ihan perinteisten nettihakujen avulla. Isän puolen suvun aatelisista esi-isistä löytyi helposti tietoa pitkälle historiaan. Lopulta sukupuustani tuli käsittämättömän laaja ja syvä. Tosin en juuri käyttänyt lähdekritiikkiä tietoa hakiessani, joten tokkopa tutkimukseni ihan täytti tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. Sukuni näytti kuitenkin levittäytyneen ympäri Eurooppaa ja siinä vilisi historiankirjoista tuttuja nimiä; kuninkaitakin ja muita ruhtinaita. Salaa olin hieman ylpeä näyttävästä sukupuustani ja esittelin sitä vieraille.

Minua on aina kiinnostanut historia. Ennen kaikkea tietenkin suomen historia, ja miten se on linkittynyt Euroopan historiaan. Jonkin aikaa sitten minua alkoi häiritä, kun kovin huonosti tunsin lähinaapurimme Viron historiaa. Etenkin kun viimevuosisadan alun irrallisia tapahtumia en oikein osannut sijoittaa kokonaisuuteen. Niinpä päätin sivistää itseäni silta osin, ja ryhdyin viron historiaan tutustumaan kirjallisuuden avulla. Hämmästyneenä huomasin sen poikkeavan olennaisesti suomen historiasta. Lisääntyvän vastenmielisyyden vallitessa luin virolaisten talonpoikien kohtelusta. Kuinka heidät orjuutettiin sitomalla tilaansa, ja sitä kautta kartanon omaisuudeksi. Kartanon omistajina ja orjuuttajina vilisivät samat aateliset, kun sukupuussani. Siinä josta olin ollut hiljaa itsekseni ylpeä. Esi-isäni pitivät oikeutenaan omistaa ja orjuuttaa virolaiset talonpojat, ja taistelivat kaikin keinoin tämän oikeuden puolesta niin Ruotsin kuningasta, kun Venäjän keisarinnaa vastaan, kun nämä koittivat kohentaa talonpoikien oloja. Vähitellen aloin hävetä juuriani. Niitä samoja, joista olin aiemmin ollut ylpeä.

Muutama päivä sitten luin Maryan Abdulkarimin kolumnin nimeltä "Somali". Maryan on Somaliassa syntynyt ja vanhempiensa kanssa seitsenvuotiaana suomeen muuttanut ja nyt toimii suomessa yhteiskunnallisena vaikuttajana. Suomessa häneltä edellytettiin, että hän ymmärtäisi hävetä juuriaan Somaliassa. Miksi? Ei kai hän ole päättänyt Somaliaan syntyä? En itse päättänyt syntyä isäni lapseksi ja siksi oikeasti en ollut ylpeä sukupuustani. En ainakaan julkisesti. Mutta häpeäni esi-isieni tekemistä rikoksista oli jo paljon konkreettisempaa. On helpompi torjua ylpeys juuristaan, kun niiden mukanaan tuoma häpeä. Eikö raamatussakin sanota, että isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen polveen. Kuitenkaan oikeasti juuret eivät ole sen paremmin ylpeilyn, kun häpeän aihe. Olen vastuussa ainoastaan omista teoistani. En vanhempieni enkä esivanhempieni. En myöskään puolisoni, enkä lapsieni.

Jos kerran jokainen ihminen on vastuullinen täysin irrallaan juuristaan, niin mistä ihmeestä silloin kumpuaa kansallinen itsetunto ja ylpeys? En minä ollut tätä maata rakentamassa, enkä puolustamassa hyökkääjiä vastaan. En yhtään enempää, kun Maryan Abdulkarim. Mistä minulle siis tulee suurempi oikeus tähän maahan, kun jollakin muualla syntyneellä. Millä oikeudella kiellän muita tänne tulemasta?