Särö

7X57R on sikäli harvinainen kaliiberi, että siihen ei juuri valmiita panoksia löydy. Ei ainakaan massiiviluodilla ladattuja. Käytännössä tuolle kaliiberille löytyi ainoastaan Norman 9.7g täysvaippaluodilla ja 10.1g puolivaippaluodilla ladatut panokset. Kumpikaan noista ei erityisen hyvin soveltunut tarkoitukseen. Sen lisäksi, että kammosi lyijyä, Lasse halusi luodin kerta kaikkiaan pirstaloituvan osumassa. 7.25 mm luoteja kyllä löytyy runsaasti. Latausreseptejä huonommin. Nooslerin Varmint luodille ei reseptiä löytynyt, joten piti soveltaa. Harvinaiselle kaliiberille ei hylsyjäkään ollut helposti saatavilla, joten vanhat hylsyt piti kierrättää; uudelleen supistettuna.

Yksittäistä patruunaa ladatessa jokaiseen vaiheeseen menee kohtuuttoman paljon aikaa. Hylsy pitää puhdistaa, tarkastaa, öljytä, poistaa vanha nalli, supistaa, asettaa uusi nalli, ruudittaa, asettaa luoti, puhdistaa uudelleen ja lopulta tarkastaa valmis patruuna. Suuria määriä ladatessa työ kannattaa tehdä sarjatyönä, jolloin työkalujen ja asetusten vaihtoon menevä aika yhtä patruunaa kohden jää kohtuulliseksi. Yhden patruunan lataamisessa se on kohtuuton. Sitä vaikeampi on saada ajatukset pidettyä käsillä olevassa työssä. Kiväärin panoksia ladattaessa ei ole hyvä tehdä huolimattomuusvirheitä. Ne voivat olla kohtalokkaita. Usein ovat.

Pedersören kirkon portailla puhettaan pitänyt sinikaapuinen nainen oli katsonut häntä silmiin, kuin olisi tunnistanut hänet. Nainen oli löytänyt sen, mitä oli sisältä kirkosta etsinyt: vihollisen, miehen, ulkopaikkakuntalaisen. Jonkun, johon kohdistaa sisällään palava viha ja halveksunta. Kiihko oli löytänyt kohteensa ja nyt se kiihko piti sytyttää kuulijoissa. Kiihkon sytyttäminen ei koskaan ole ollut vaikeaa. Vihaa ja halveksuntaa ei tarvitse ruokkia. Riittää, että niille antaa kohteen. Nyt kohde oli löytynyt.

Uusi nalli ei meinannut asettua paikoilleen. Lasse tarkisti, että se oli asettimessa oikeassa asennossa ja sen jälkeen otti itse tekemänsä työkalun, jolla puhdisti ja avarsi hylsyssä olevan nallin sijan. Uudella yrityksellä nalli liukui paikoilleen juuri sopivan tahmeasti. Periaatteessahan nalli painetaan pohjaan, mutta joskus oli käynyt niinkin, että kaverin aseessa ei iskuri yltänyt kunnolla nalliin. Oliko hylsyssä kolo sorvattu liian syväksi, vai mistä mahtoi olla kyse. Korjaukseksi riitti, että nallin jätti hieman koholle.

Matkaa Kokkolaan oli yli kolmesataa kilometriä. Rannikkoa pitkin ajaessa oli syytä varautua poikittaisliikenteeseen. Ainakin niillä paikoin, missä riista-aita puuttui. Niitä paikkoja oli paljon. Syksyllä ylivuotiset toikkaroivat pitkin tienpenkkoja. Sänkiäiset, niin kuin Liisalla oli tapana sanoa. Liisalla oli paljon sanontoja. Lauluista otettuja tai nuotiolla miesten puheista tarttuneita. Silloin ne ärsyttivät. Nyt niitä oli ikävä. Hämärässä jokainen kivi ja pensas otti hirven muodon ja liikkui. Sitäkin Liisa jaksoi toistella. Kuinka kotitien varressa oli keihäsantilooppi. Juurakko siellä oli, mutta olihan siinä jotain antilooppimaista, kun tarpeeksi pitkään hämärässä katseli. Suden hetkellä. Mistähän sekin sanonta tuli? Miksi hämärän rajamailla on suden hetki? Vai onko?

Kokkolan valot jäivät vasemmalle ja taakse. Laura asui Kajaanintien varressa. Tai oikeastaan siitä kääntyvän nimettömän soratien varrella. Keskellä metsää ja peltoja. Yksin yksinäisellä paikalla. Siitäkö tuo viha ja halveksunta oli syntynyt. Jäätyään yksin tyhjään taloon ilman ketään, jolle jakaa ajatuksiaan. Seuranaan vain ahdas usko. Ja seurakunta, joka odotti häneltä vastausta kysymykseensä miksi. Miksi mieheni lyö? Miksi lapseni sairastui? Miksi en kelvannut? Miksi Jumala ei vastaa. Miksi?

Ei Laura ollut häntä tunnistanut. Laura oli nähnyt ulkopaikkakuntalaisen miehen. Sopivan ulkopuolisen kohteen, jolla lietsoa yhteistä kiihkoa. Tunkeilijan heidän omassa kirkossaan. Väärän kielisen ja väärää sukupuolta. Liisa oli oikeaa sukupuolta. Sopivalla tavalla hauras ja altis vaikutteille. Hänen oli helppoa päästä ulkopuolisen leimastaan. Hänestä tuli yksi meistä. Yksi sisarista. Enemmänkin. Ja lopulta, ei mitään; tuhkaa ja tyhjyyttä.

Lasse jätti tavarat ahkiossa tienvarteen, ja ajoi auton piiloon. Paikka oli katsottu valmiiksi jo viimekerralla, kun suunnitelma oli alkanut muotoutua. Kokous päättyisi ehkä tunnin kuluttua. Aikaa oli vielä runsaasti, mutta parasta oli jo alkaa valmistautua. Hätiköimällä tulee tehtyä virheitä, ja siihen ei nyt ollut varaa. Musta ahkio näytti orvolta mustaa maata vasten. Ensilumi oli satanut pari viikkoa sitten, mutta sulanut muutamassa päivässä. Parempi niin. Pimeässä oli helpompi piiloutua. Kivi, jonka päälle hän kiipesi, oli vain parinkymmenen metrin päässä tiestä. Onneksi kiipeilyreittikin oli tullut katsottua valmiiksi viimekerralla. Pimeässä reitin löytäminen olisi ollut mahdotonta. Kivi oli korkea. Pikemminkin siirtolohkare. Lohkareen päältä oli esteetön näkymä tielle ja pihaan.

Lasse asettui paikoilleen odottamaan ja työnsi lataamansa panoksen kiväärin piippuun. Kivääri oli taittoperäinen rihlakko. Se kulki avattuna mukavasti selässä. Mukaili selän muotoja toisin, kun jäykkä pulttilukkoinen. Mukana ei ollut varapanoksia siltä-varalta, että ensimmäinen jäisi suutariksi. Ei myöskään paikkolaukauksille. Niitä ei tarvittaisi. Jos osuma ei olisi varma ei liipaisinta painettaisi. Luoti uppoisi juuri siihen kohtaan, kun hän halusi. Tie oli pimeä. Ilman pimeätähtäintä, ei näkisi mitään. Tähtääminen olisi mahdotonta. Tähtäimen valon aallonpituus oli 900nm. Sitä ei ihmissilmä voisi erottaa. Tähtäimessä kaikki näkyi harmaan sävyinä.

Ensimmäistä kertaa Liisa oli lähtenyt Pedersöreen kolme vuotta sitten. Sillä kertaa vain viikonlopuksi. Parin viikon päästä sinne piti mennä uudestaan. Kohta eivät enää viikonloput riittäneet. Myös viikolla oli kokouksia, ja niihin piti päästä mukaan. Ei ollut järkeä tulla välissä kotiin. Liisa kertoi yöpyvänsä sisaren luona. Ei kertonut sisaren nimeä, eikä Lasse kysellyt. Liisalla piti aina olla tarpeeksi tilaa. Ja aina hän oli tullut kotiin. Mutta muuttuneena. Kunnes pari vuotta sitten oli kertonut löytäneensä asunnon Kokkolasta läheltä Madonnan kirkkoa.

Auton valot lähestyivät tietä pitkin. Auto oli pieni ja vanha. Valot olivat pyöreät ja lähellä toisiaan. Pimeä metsä näytti imevän valon itseensä. Vain pieni kaistale tietä auton edellä näkyi valossa. Kaistale liukui tietä eteenpäin auton edellä, kunnes ohitti kiven, jolla Lasse istui. Pihavalot eivät syttyneet. Se oli kuulunut valmisteluihin. Lasse katseli tähtäimen läpi pimentynyttä autoa. Laura istui paikoillaan silmät kiinni ja kädet ratilla. Hän näytti uupuneelta. Voimattomalta. Viha ja kiihko olivat polttaneet itsensä loppuun ja jättäneet jäljelle tuhkaa ja tyhjyyttä.

Laura istui ja odotti voimaa, jolla nousta autosta. Joskus se löytyi. Aina ei löytynyt. Ja kuitenkin aina oli lopulta autosta noustava ja mentävä tyhjään taloon. Ja mennessään hän ei täyttänyt taloa, sillä hän oli taloaankin tyhjempi. Ensimmäisellä kerralla pukiessaan sinisen kaavun ylleen hän oli tuntenut täyttyvänsä ja täyttävänsä kaapunsa. Hän tunsi, kuinka madonna täytti hänet rakkaudellaan ja viisaudellaan. Hän avasi suunsa, ja madonna puhui hänen kauttaan. Ja ihmiset kuulivat madonnan puhuvan. Nyt madonna ei puhunut. Hän puki kaavun ylleen ja se jäi yhtä tyhjäksi, kuin hän ja hänen tyhjä talonsa. Voimaa ei löytynyt ja kuitenkin hän nousi. Kuin madonnan haamu, hän laahusti läpi pimeän pihan ovelleen.

Lasse laski kiväärin syliinsä. Tuo nainen ei ollut kenenkään vihollinen, paitsi ehkä itsensä. Se viha, jota hän oli nähnyt. Oliko se hänen omaa vihaansa? Oliko halveksunta hänen omaa halveksuntaansa? Vihasiko hän omaa heikkouttaan, kun ei ollut pystynyt pysäyttämään vaimoaan. Halveksiko itseään, kun ei riittänyt? Hän veti panoksen kiväärin piipusta ja heitti sen metsään. Pimeässä hän ei nähnyt pitkää säröä hylsyn kyljessä.