Tappokallio

Sillä kalliolla oli mies tapettu, mutta nyt siinä pelattiin shakkia. Ei sitä juuri kukaan enää muistanut, mutta niin se oli. Ei se mies ymmärtänyt, että hänet siinä tapetaan, eikä se toinen sitä tappaa oisi halunnut, mutta niin siinä kumminkin kävi, ja niin sitä kalliota pitkään sanottiin tappokallioksi.

Ne oli hyviä miehiä molemat. Toinen pikkasen ehkä äkkipikainen ja tyhmä. Toinen itsepäinen ja periksiantamaton. Mutta ei niistä kumpikaan paha ollut luonnostaan. Joutuivat vaan semmoiseen asemaan, ettei siinä enää oikein muuta voinut. Ja siinä ne molemmat sitten tapettiin. Toinen kirveellä ja toinen muistolla kuolleesta miehestä. Ja nyt siinä sitten pelataan shakkia, siinä tappokalliolla. Meidän talon takana. Mutta ei sitä enää kukaan tappokallioksi muista. Vaikka hyvä olisi tuommoiset muistaa. Ottaa opiksi, ettei enempiä kuolisi turhaan.

Semmoinen pihashakkialue siihen tehtiin. Niin minä halusin, kun en tiennyt, mitä siinä on tapahtunut. Hyvähän siinä on pelata iltapäivän auringossa. Ja kauan minä semmoista halusin pihaani. Mutta en minä sitä siihen olisi tehnyt, jos olisin historian tiennyt, mutta eihän sitä enää kukaan muistanut, ja niin se siihen rakennettiin ja nyt sitä kutsutaan shakkikallioksi eikä kukaan enää tiedä, että siinä on mies tapettu siinä kalliolla.

Se tapahtui keväällä, kun kurjet saapuivat. Joka kevät, ne kerääntyvät siihen meidän talon viereen pellolle, ja pitävät kauheaa elämää. Hauska niitä on siinä katsella ikkunasta. Kaksi niistä jää aina siihen pellolle koko kesäksi, kun muut lähtevät mailleen. Herättävät meidät aamulla huudollaan. Jotenkin se on surumielinen, se niiden huuto. Niinkuin elämän tuskaa täynnä.

Niin minulle sanottiin, että ne vastakkain seisoivat siinä kalliolla. Kirveet kädessään odottivat ensimmäistä iskua. Naisesta se kuulema oli alkanut. Oli se tyhmä kuullut, että hänen naisensa ja se itsepäinen. Että niillä olisi ollut jotain keskeään. Mutta juttua se kuulemma oli ollut. Ei se itsepäinen muitten naisista. Oli omassankin tekemistä tarpeeksi. Mutta ei se tyhmä sitä uskonut, kun sitä sille koitettiin sanoa. Hurjana se oli kiukusta ja omasta kiihkostaan. Se itsepäinen koitti sitä rauhoittaa ja muutkin, jotka paikalla olivat, mutta ei se mistään mitään ymmärtänyt. Halusi vaan verta. Kait ajatteli, että jonkun on kuoltava. Ja niin se itsepäinenkin sanoi, että jos tappelu akaa, niin toinen kuolee ennen, kun se on ohi. Mutta turhia oli kaikki puheet. Ei se tyhmä niitä ymmärtänyt.

Ja siinä kun seisoivat, lensi ne kurjet heidän ylitseen siihen pellolle tappokallion viereen ja jäivät siihen parveilemaan. Mutta nuo kaksi miestä. Ei ne sitä huomannut. Katselivat vaan toisiaan, ja odottivat ensimmäistä iskua. Toinen silmät kiihkosta kiiluen. Toinen mieli raskaana vastuusta.

Ei sillä tyhmällä mitään mahdollisuuksia ollut. Se oli vähän niinkun Daavidin ja Goljatin taistelu. Paitsi että oikeassa elämässä ei Daavidit Goljatteja voita. Se oli hintelä mies, se tyhmä. Hintelä ja pienilkasvuinen kaikella tavalla. Se itsepäinen taas oli kuin kirveellä kelohongasta veistetty. Iso ja raamkas mies. Vahva kuin härkä ja tottunut kirvestä käyttämään metsässä. Ei siitä oikeasti mitään tappelua tullut. Muutaman kerran se tyhmä koitti kirveellä lyödä ja se itsepäinen väisti. Ja kun se sitten löi, se itsepäinen, yhden kerran, niin sitten se oli ohi. Niin siitä kalliosta tuli tappokallio ja nyt siinä pelataan shakkia sillä kalliolla.

Siihen se jäi se hintelä ja tyhmä mies makaamaan omaan vereensä. Se itsepäinen katseli aikansa ja käveli pois, eikä siitä kukaan sen jälkeen mitään kuullut. Kait se lähti merelle pakoon muistoaan. Jätti naisensa ja talonsa. Eikä siitä sen jälkeen kuultu.

Niin ja ne kurjet. Ne säikähtivät sen tappelun ääniä niin, että nousivat siivilleen ja lensivät pois. Kaksi niistä jäi siihen toisiaan katselemaan ja siittä lähtien on joka kesä kaksi kurkea pesinyt sillä pellolla. Tappokallion vieressä.