Ekosiinitehdas

Se oli semmoinen mustakylkinen pata. Pyöreä pohjastaan ja kyljissä kahvat. Ja kantena semmoinen kummallinen suppilo. Ja sen suppilon sai siihen kiinni vanteella ja kiristettyä tiiviiksi. Ja sen suppilon huipussa oli reikä; vähän niinkuin savupiippu. Kiven koloon se oli piiloitettu. Ja oksia laitettu päälle. Kauan se oli siinä maannut. Oksat lahonneet ja sammalta kyljessä. Siitä kiven kolosta se löytyi, kun kaadettiin kuusi pois päältä. Painava pata se oli. Vaivoin jaksoi kantaa. Mutta mökille Esko sen kumminkin kiikutti.

Se oli puron varteen kannettu; se mökki. Muualla se oli tehty, ja kannettu metsään. Pieni mökki; pöytä ja laveri. Ja laverin alla vanhoja villasukkia. Pöydällä öljylämmitin ja ikkunan vieressä hylly. Eväitä sen pöydän ääressä syötiin. Ja sahaa korjattiin. Ja laverilla luettiin lehtiä. Eikä siinä ollut kuin lauta estämässä lunta sisään tulemasta. Tuulta se ei pystynyt pitämään, eikä kylmää. Mutta kesällä se oli mukavan vilpoinen. Ja valoa tuli siitä ainoasta ikkunasta, siitä oven vierestä.

Siihen mökin viereen se nostettiin, omituinen pata, odottamaan parempaa aikaa. Ei sille mitään käyttöä ollut, mutta hauska sitä oli katsella. Kun se oli siinä muutaman päivän lojunut, päätti Esko sen padan pestä. Puroon hän sen kantoi ja alasti alkoi kuurata sammalta kyljestä. Pesi vanteen ja kannen samalla ja kantoi takaisin mökin eteen. Siinä sitä sitten katseli ja kummasteli: Mikä on tuon oudon padan tarkoitus? Mihin se olisi sopiva? Puki päälleen ja rakensi kivistä sille kehdon. Ja alle jätti tilan nuotiolle. Kaunis se oli siinä katsella. Mutta kovin hyödytön, kun ei käyttöä keksinyt.

Kuumahan siinä tuli kiviä vieritellessä. Juodakseen halusi, ja haki mökin alta kanisterin. Ei se mitään oikeaa olutta ollut; kotona tehtyä kaljaa. Maltaista ja hiivasta kylläkin, mutta sokeria vain makua antamassa. Ei oltu annettu käydä olueksi asti. Esko ei antanut. Oli varma raittiudessaan. Mutta nyt oli nassikan korkki jäänyt auki ja kesän kuumalla hiiva herännyt ja käyttänyt lopun sokerin. Karvasta siitä oli tullut. Meinasi jo kaataa maahan, mutta miten mieleensä tulikin kaataa se pataan. Vellokoon siellä; ajatteli, kun haki vettä purosta.

Vaimo teki Eskolle eväät. Leipää siinä oli ja kahvia. Ja kahvin kanssa aina jotain makeaa. Mutta ei Esko makeita syönyt. Ennen söi. Esko oli ennen kova työmies. Ollut oikein isoilla firmoilla töissä. Mutta ei sitä enää vanhana jaksanut. Laverilla makasi montakin tuntia ja luki, jollei nukkunut. Ei sopinut enää syödä mitä halusi. Piti varoa liikoja kiloja. Pois heitti Esko makeat ja sokeripalatkin, joita vaimo kahvia varten laittoi. Ei halunnut kotona huomaavan, eikä siksi vienyt takaisin. Heitti vain menemään. Mutta nytpä sai ajatuksen. Laitanpa tuonne pataan kelvottoman kaljan seuraksi. Ja sinne padan kannen alle Esko piilotti kakunpalat ja sokerit siitä pitäen.

Outoa elämää alkoi seos elää kannen alla. Ihmeissään Esko katseli, kun kuplat nousivat pintaan ja vaahtoa muodostui. Alkoi ihan kiinnostaa ja innolla seurasi, vaikka haju, mikä kuplien mukana nousi oli kyllä melko etova. Pisti kannen kiinni, ja veti vielä letkun suppilon reiästä ja ohjasi höyryt poispäin mökiltä. Pari viikkoa sieltä kuului kummaa kihinää. Muttta sitten yhtenä aamuna ei enää kuulunut. Oli elämä sammunut seoksesta, eikä uudelleen syttynyt edes sekoittamalla.

Aikansa arveltuaan, päätti Esko lämmittää litkua, jos vaikka sillä saisi herätettyä seoksen henkiin, viritti pienen nuotion padan alle. Ja kohta alkoivat kuplat nousta ja höyry kuplien mukana. Hauska sitä oli katsella eikä hajukaan enää ollut yhtä kamala. Mutta ihmeekseen Esko huomasi letkun päästä tippuvan jotain. Haki äkkiä kupin alle ja pisti tiiviisti kannen kiinni. Tippa sieltä tuli toisen perästä. Ja alkoi outoa ainetta kertyä kuppiin. Ei enää malttanut sahaa käynnistää ja lähteä metsälle, kun piti tehdä tiedettä.

Mutta kun sitten parisen litraa oli tippunut sameaa nestettä astiaan, loppui kiehuminen, eikä enää tullut tippoja letkun päästä. Sitä sitten tutkimaan, outoa ainetta. Haju nyt ei kovin kummallinen ollut, mutta maku oli niin karvas, että piti äkkiä sylkeä pois. Valtava leimahdus nousi, kun nesteen purskautti nuotioon. Ihan lensi selälleen hämmästyksestä. Vahvaa ainetta tuntui olevan. Varmasti myrkkyä, kun makukin oli kuin kalanmaksaöljyssä. Ja paloi kuin bensiini.

Siittääpä Esko sai ajatuksen. Niin suuren, että piti ihan mennä istumaan mökin portaalle. Katseli kuppia kädessään ja välillä sahaa vierellä. Mahtaisikohan tuo... Haisteli vielä nestettä, ja kielen päällä varovasti maistoi. Kunnes rohkaisi mielensä ja kaatoi tankin puolelleen. Ei ollut siinä sydänkohtaus kaukana, kun alkoi sahaa käynnistää. Oli olo kuin Einsteinillä. Ajatteli, että nyt olen keksinyt jotain suurta. Ei olla enää arabien öljyn varassa. Keitetään kakuista omat polttoaineet. Vapisevin sydämin Esko nykäisi narusta.

Heti ei lähtenyt käyntiin, lupaili kyllä. Ja toisella nykäisyllä, pärähti saha soimaan. Vähän oli outo ja tunkkainen ääni siinä, mutta kävi se kumminkin. Nyt alkoi Eskolla kiireiset ajat. Ei malttanut edes sunnuntaita kotona viettää, ja vaimo ihmetteli, että kuinka siellä nyt niin valtava kiire tuli. Mutta pakko oli päästä metsälle. Matkalla osti erilaisia aineita, ja koitti löytää tehokkaampaa seosta: Hiivalle tuntui olevan perso ja sokerille. Muovisaavissa sekoitettiin ja annettiin elää elämäänsä, ja kun oli henki loppunut, heräteltiin se unesta uudelleen mustuneessa padassa. Esko oli huomannut, että enemmän tuli tippoja, kun kierrätti letkua kylmässä vedessä. Ja suodattimenkin oli välille laittanut, että sai nesteen kirkkaammaksi. Vahvaa ainetta se oli. Tehoja kuin parhaassa bensiinissä. Mutta olihan se nyt ihan eri asia päristellä itse tekemällään polttoaineella.

Ekosiiniksi hän sitä mielessään nimitti. Ekologisesti valmistettua bensiiniä. Suuria ajatuksia liikkui Eskon mielessä, kun hän puhdisti padan alustaa tuhkasta. Siksi kai kompastuikin juurakkoon ja lensi päistikkaa maahan. Tuhkat levisivät ympäri Ekosiinitehdasta. Meni sitä sammioonkin ja jo niin kirkas neste muuttui taas ruman sameaksi. Kiukuspäissään oli jo heittämässä Ekosiinit menemään, kun mieleensä tuli koittaa kirkastaa sitä uudelleen keittämällä. Aikansa arveltuaan, lisäsi hän vielä sameaan nesteeseen kirkasta purovettä, ja kaatoi koko sammion puhdistettuun pataan.

Ei ollut riemulla rajoja, kun näki nesteen, kirkkaan kuin lähdevesi, tippuvan pulloon. Paloikin entistä iloisemmalla liekillä ja sahasta sai tehoja kaksin verroin. Päätti vielä kokeilla kolmatta keittoa, mutta muutos ei enää ollut yhtäläinen. Esko uskoi työnsä olevan lähellä päätöstä. Ja kirkasti kaikki varastonsa vielä kahdesti. Arveli parhaaksi hoitaa asiat kuntoon, ennen kuin kertoisi medialle. Saisi tehdä työnsä rauhassa. Oli vielä hakkuutkin kesken, kun oli aika mennyt Ekosiinia keitellessä. Piti nyt niihin keskittyä. Tympeiltä tuntuivat metsurintyöt tutkimuksen jälkeen. Ei ollut hohtoa puiden kaadossa ja karsimisessa, kuin oli Ekosiinin keitossa. Mutta pakko oli nämäkin työt tehdä. Lupasi siinä itselleen, että ei enää aloita uusia hakkuita, kun Ekosiinistä saa elannon ja muuttuu miljonääriksi.

Esko ei luottanut enää edes itse tehtyyn olueen, kun oli kerran pettänyt, ja purovettä joi janoonsa. Pullo oli aina mukana, kun metsällä kävi. Ja mökin vierellä sitten sahaa tankatessa täytti pullon purosta. Niin siinä sitten kävi, että eräänä kuumana päivänä saha ei lähtenytkään käyntiin, vaikka oli juuri tankattu. Ei ollut näin käynyt Ekosiinin kanssa ennen, ja kummissaan Esko ei osannut, kuin nykiä narusta. Alkoi siinä hartiat pakottaa ja janokin tuli hikiselle miehelle. Oikaisi selkänsä ja joi pitkään pullosta, kunnes tunnisti polttavan maun ja kuumotus levisi kurkusta koko vartaloon.

Nyt oli paha merrassa. Myrkkyä oli juonut. Ei siinä tiennyt, paljonko olisi aikaa jäljellä, mutta loppuun asti ajatteli Esko ihmiskuntaa. Mökille kiiruhti, minkä horjuvilta jaloiltaan ehti. Kohta alkoi jo maailma pyöriä silmissä, mutta päättäväisesti hän kantoi varastosta pulloja pöydälle. Ajatteli, että kun tästä löytävät, osannevat viisaat ihmiset uuden aineen analysoida ja ymmärtävät sen arvon. Mutta kohta ei Esko enää pysynyt tolpillaan ja arveli loppunsa koittaneen. Katseli vielä maailmaa ja jätti sille hyvästit ja asettui makaamaan laverille.

Kohta tunsi Esko kuoleman hiipivän itseensä, ja huomasi nousevansa leijumaan. Arveli sielunsa jättäneen raihnaisen ruumiin. Mutta kun katto tuli vastaan alkoi häntä kovasti huimata ja hyllystä ja pöydästä tukea ottaen hän sai vedettyä itsensä laverin alle turvaan. Ei hän uskaltanut, vanha mies, leijua katon rajassa, vaikka kuollut olikin. Turvallisempaa oli täällä lattialla, ja laverin pohja esti häntä nousemasta vaarallisen korkealle. Siinä hän odotti noutajaa saapuvaksi. Pikkuhiljaa tunsi turtumuksen valtaavan ruumiinsa. Ja kohta hän vaipui loputtomaan pimeyteen. Viimeisenä muistona hän näki äitinsä hymyilevät kasvot kehdon yllä.

Hämmästyneenä Esko huomasi heräävänsä. Ja ehti jo ihmetellä, eikö kuollutkaan. Kunnes päätään nostaessa havaitsi olevansa Helvetissä. Hirvittävä kipu iski, jo kohta kun päätä liikautti, ja kun nosti lisää, kolahti pää johonkin. Katkerana ajatteli: elämäni annoin kehittäessäni maailmalle puhdasta polttoainetta. Eikö siinä ollut kyllin. Suussa oli outo maku, ja jotain kummallista luikerteli sieltä ulos. Varovasti Esko avasi silmänsä, valmiina kohtaamaan kadotuksen kauhut. Mutta kummakseen hän huomasi olevansa omassa mökissään. Laverin alla makasi, vanha villasukka pään alla ja rikkinäinen tumppu oli tunkenut suuhun. Tuskissaan hän ryömi laverin alta, sillä tunsi myrkyn pyrkivän ulos ruumiistaan ja valtavilla ponnistuksilla hän ehti ajoissa mökin nurkalle.

Siinä hän katseli maailmaa uusin silmin, kuolemalta karannut mies. Heikkona istui mökin portailla. Oksennusta vielä pyyhki suupielestä, kun näki naisen kävelevän metsäpolkua mökkiä kohti. Kovin oli tutun näköinen, kuin oma vaimo. Mutta eihän Selma koskaan metsälle tullut. Silloin vasta ymmärsi Esko uuden päivän koittaneen. Oli vaimo huolestunut, kun ei miestä kuulunut yöksi kotiin. Ei ollut niin käynyt koskaan ennen.

Horjuen koitti Esko kävellä vaimoaan vastaan, mutta heikoiksi olivat käyneet ennen niin raavaan miehen jalat. Ei meinannut pystyssä pysyä ja siksi mökin seinästä joutui tukea ottamaan. Että ei vallan kaatunut. Siinä odotti vaimoa tulevaksi. Ja kohta Selma tulikin. Leiskuvin silmin katseli huojuvaa miestä. Sanaakaan ei sanonut. Eikä Eskokaan arvannut suutaan avata. Siinä toisiaan toljottivat, kunnes Selma itsekseen tuhahti ja lähti kiertämään metsäkämppää. Näki pullot mökin pöydällä ja lätäkön nurkalla. Tutki aikansa pataa ja sammioita, kunnes löysi varaston kuusen alta.

Vihan vimmalla alkoi Selma hävittää ainetta. Kaatoi maahan pullon toisensa perästä. Esko koitti horjuvin jaloin päästä hätiin. Mutta jo kohta askeleen otettuaan mätkähti istumaan mättäälle. Siinä hänen oli avuttomana katseltava, kun nainen tuhosi maailman tulevaisuutta. Sitten mieleensä palasivat pullot mökin pöydällä. Sinne Esko nyt raahautui, kuin viimeisillä voimillaan ja kaappasi yhden pulloista poveensa. Piilotti takin alle. Sillä aikaa Selma tuhosi tehdasta. Potki padan nurin ja heitti kannen ja suppilon pitkälle metsään.

Vihdoin, kun vaimo ei enää löytänyt mitään rikottavaa, kääntyi hän vapisevaa miestä kohti. Turhaan koitti Esko piiloutua mökin taakse. Korvasta otti kiinni ja kiskoi pystyyn. Ei voinut Esko, kuin seurata, kun Selma vei hänet mukanaan metsäpolkua pitkin. Sinne jäivät puron rannalle hujan hajan pata ja sammiot. Ja tyhjät pullot kiiltelemään auringossa. Mennyttä oli loistava tulevaisuus ja Ekosiinimiljoonat. Povessaan, takkinsa alla, piilotteli Esko viimeistä pulloa.