Finlandiapalkinto

Aseman betonilattia oli mukavan viileä. Siinä oli oikeastaan ihan hyvä nukkua. Alkuun oli vaikeaa sopeutua nukkumaan ilman pehmeää patjaa ja tyynyä. Ne tuntuivat isoilta asioilta; tyyny ja patja. Tai niiden puute. Mutta eihän ne oikeasti sitä olleet. Ruoka on iso asia ja talvella lämpö. Nyt oli onneksi kesä, joten lämmöstä ei tarvinnut huolehtia.

Asemarakennuksessa oli melko tyhjää. Useimmat taisivat odottaa ulkona auringossa. Salin toisessa päässä istui pari mummoa. Molemmilla matkalaukut vierellään niin, että ei siihen penkille sitten enää muita mahtunutkaan. Lippuautomaatin verellä seinään nojaili pari nuorta tyttöä reput selässään ja kännykät kädessä tottakai. Ja laitureille johtavan oven lähellä istui lihava nainen. Jotenkin rauhattoman oloisesti. Katseli ympärilleen ja liikahteli levottomasti. Aina välillä kääntyi katsomaan tässä päässä salia penkillä istuvia pieniä lapsia. Tyttöä ja poikaa.

Tytöllä oli nälkä. Hän näytti niin surulliselta, että olisin halunnut mennä lohduttamaan, mutta ymmärsin olla menemättä. Onneksi pojalla oli leipää repussaan. Poika katseli minua. Julkeasti, niin kuin lapsilla on tapana. Tuijotti. Katselin takaisin luomieni välistä. En halunnut luoda katsekontaktia. Säikyttää poikaa. Tai tyttöä. Tyttö olisi varmaan alkanut itkemään. Pojasta en ole varma. Ehkä hän olisi vaan tuijottanut takaisin. En halunnut kokeilla.

Sitä ei ollut vaikeaa oppia, että ei luo katsekontaktia. Sen osasin jo lapsuudesta. Kääntää katseeni, kun isä katsoi minuun. Pitää pääni muita alempana, että minua ei huomattaisi. Ja jos joku huomasi, niin katsoa maahan. Pysyä pienenä. Niin pienenä, että minut sortamalla kukaan ei voisi tehdä itseään isoksi.

Aina sekään ei riitä. Aina joku on niin pieni, että kuvittelee minut polkemalla tulevansa isommaksi. Niin kuin se poika tänään aiemmin. Kaltaistensa seurassa. Huligaanien. Tulivat hajottamaan paikkoja. Yrittivät kaataa penkkejä ja lippuautomaattia, mutta nehän on pultattu kiinni. Potkivat roskiksia. Huutelivat ja häiritsivät kaikkia. Ja sitten se yksi tuli virtsaamaan lattialle viereeni. Ja muiden yllytyksestä päälleni. Housuilleni. Minä olin nukkuvinani. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä.

Lapset tulivat ilman saattajaa. Käsi kädessä kahdestaan. Katselivat kuin eksyneinä ympärilleen, että minne uskaltaisivat istua. Lopulta he istuivat tyhjälle penkille lähelle minua. Sitten he vaan istuivat hiljaa. Välillä kuiskailivat keskenään, mutta enimmäkseen olivat hiljaa. Tyttö katseli maahan ja koitti olla näkymätön. Poikakin. Mutta välillä poika nosti katseensa, ja tuijotti minua. Märkiä housujani.

Tytön housuissa oli polvessa reikä. Rispaantunut. Sellainen, että sitä olisi jo vaikea ommella umpeen. Pitäisi laittaa paikka. Jaloissaan hänellä oli kukkakuvioiset tennarit. Pojan tennareissa ei näkynyt kukkakuvioita. Jos niissä jotain kuvioita oli, niin ne oli peittyneet kuraan. Muutenkin pojan vaatteet oli ryvettyneen ja kuluneen näköiset. Niin kuin niitä ei olisi aikoihin pesty, mutta kait poika leikeissään saa vaatteet nopeasti tuon näköisiksi.

Huligaanit olivat jo lähteneet kun lapset tulivat. Onneksi. Kait ne olisivat heitäkin kiusanneet. Mutta ehkä siihen muut olisivat jo puuttuneet. Ehkä minäkin olisin yrittänyt. Märissä housuissani. Olisivat lähteneet hajuani pakoon, jos ei muuten. Mutta onneksi ne olivat jo lähteneet, kun lapset tulivat ja istuivat penkille.

Sanotaan, että nykynuoriso on piloilla. Että tuommoista ei ennen olisi ollut, mutta kyllä oli. Lapset on aina olleet julmia ja nuoret vielä julmempia. Vallankin kun ovat kaltaistensa seurassa. Yllyttävät toisiaan. Yrittävät näyttää olevansa isompia, kun mitä ovat. Ja sitä varten tarvitsevat jonkun itseäänkin pienemmän, jonka polkea jalkoihinsa. Niin se oli minunkin nuoruudessani. Koulu on ikävä paikka niille, joille se ei ole mukava. Niille jotka joutuvat toisten astinlaudaksi. Jostain syystä minä jouduin. Eikä siihen tarvittu edes sanottavasti väkivaltaa. Sillä uhkaaminen riitti. Ja niin opin pitämään pääni alhaalla ja olemaan pieni.

Armeijassa se toimi hyvin. Minua tuskin kukaan edes huomasi. Olin harmaa muutenkin, kun sarkavaatteissani. Olin luonnostani harmaa ja sulauduin seinään. Se taisikin olla elämäni parasta aikaa. Harmi, ettei sinne voinut jäädä.

Lihava nainen istui lasten viereen ja alkoi tentata. Poika oli kärsimätön. Olisi halunnut naisen jo lähtevän, mutta vastaili kumminkin. Lopulta nainen lähti ja meni pihalle. Olin nähnyt hänet täällä ennenkin. Joskus se oli soittanut poliisin hakemaan minut, kun nukuin lattialla. Silloin pääsin nukkumaan poliisiputkaan. Siellä oli lämmintä ja mukavaa. Nyt nainen meni vaan ulos tupakalle.

Armeijan jälkeen pääsin autokorjaamolle töihin. Olin oikeastaan ihan hyvä niissä hommissa vaikka eihän minulla siihen mitään koulutusta ollut. Mutta olinhan omaa autoani korjaillut. Sain ihan vakinaisen paikan ja pankista lainaa omaa asuntoa varten. Yksiökin olisi riittänyt, mutta kun pankista niin auliisti luvattiin lainaa, niin ostin kaksion "kiinanmuurista;" siitä pitkästä talosta aseman vierellä. Oma sauna ja kaikkea. Vähän liiankin hieno minulle. Eihän minulla ollut muita huonekaluja, kun sänky ja pieni pöytä. Niin että mihin minä sitä toista huonetta tarvitsin. No ostinhan sitten kirpparilta telkkarin ja vanhan nojatuolin sinne olohuoneeseen.

Elämä tuntui taas ihan mukavalta. Iltaisin katselin telkkaria, tai kävin kaupungilla kävelemässä. Jokirannassa tai kirvatsissa. Sinnekään ei ollut pitkää matkaa. Talvella kävin joskus siellä hiihtämässäkin. Ja kesällä ruokkimassa sorsia ja muita lintuja.

Ja sitten tuli se lama. Ensin nousi hinnat niin, että rahat ei meinanneet riittää ruokaan. Sitten korot niin, että ei rahat meinanneet riittää lainanhoitoon. Onneksi korjaamo oli niin lähellä, että en välttämättä enää tarvinnut autoa mutta eipä siitäkään paljoa saanut, kun kaikilla oli rahat vähissä. Ja kun kaikilla oli rahat vähissä, niin sitten ei autojakaan enää tuotu korjaamolle. Väkeä piti vähentää ja minä olin viimeksi tullut eikä ollut edes koulutusta. Että kait se ihan oikein oli, että juuri minä sain lähteä, vaikka mitäpä silläkään sitten on merkitystä. Työtä ei kumminkaan enää ollut, joten lainaa en pystynyt maksamaan. Asunnonkin arvo oli lamassa romahtanut, joten kun pankki sen myi, niin velkaa jäi vielä melkein puolet jäljelle.

Aseman kovaäänisistä kuulutettiin Tampereelle lähtevää junaa. Lapset nousivat ja keräsivät tavaransa. Minäkin nousin ja keräsin muovikassit, joissa koko omaisuuteni kulki mukanani. Katselin aseman oven läpi, kun lapset nousivat junaan ja lähdin sitten vastakkaisesta ovesta. Ulkona oli lämmintä ja aurinko paistoi. Seuraavan yön voisin viettää puistonpenkillä tai vaikka kirjurissa puun alla. Syksyllä pitäisi varmaan hankkiutua vankilaan, niin olisi lämmintä ja katto pään päällä.

Ilari Silvola

27.11.2023