Jarkko Sipilä: Prikaatin kosto

Jarkko Sipilä lienee yksi kaikkein luotettavimpia suomalaisia dekkarikirjailijoita. Tarttuessani hänen kirjoittamaansa kirjaan, tiedän suurella varmuudella mitä saan. Ehkäpä tämän voi katsoa ammattitaidon mukanaan tuomaksi varmuudeksi: Sipilä tietää, mistä kirjoittaa. Onhan hän tehnyt komean uran myös rikostoimittajana, eli realistista materiaalia hänellä riittää, mistä ammentaa.

Toisaalta Sipilän dekkareista puuttuu melkeinpä kokonaan yllätyksellisyys. Itseäni se ei häiritse; tässä iässä ei juuri enää yllätyksiä kaipaa, mutta voin kuvitella, että jotkut lukijat odottaisivat häneltä jonkinlaista uudistumista. Itse pikemminkin toivon, että mitään sellaista ei tapahtuisi. Pidän Sipilän kirjoista tällaisinaan.

Prikaatin kostossa aiemmista kirjoista tutut hahmot jatkoivat omilla persoonillaan. Mitään varsinaista hahmojen syventymistäkään en huomannut. En toki myöskään etsinyt, saati kaivannut sellaista. Sipilän dekkareissa, kuten tässäkin itseäni viehättää alleviivaamisen ja saarnaamisen täydellinen puuttuminen. Eivät Sipilän poliisit ole mitään supersankareita, eivätkä varsinaisesti edes "hyviksiä", eivätkä rikolliset varsinaisesti "pahiksia", jos toki tämän kirjan rikolliset taisivat olla hieman tavanomaista pahempia. Kukin elää omassa elämäntilanteessaan, ja tekee valintoja omista lähtökohdistaan. Ja lopultahan niitä lähtökohtia ei tunne kukaan muu, kun henkilö itse.

Myöskään harmaan sävyjä tässä kirjassa ei mitenkään erityisesti alleviivattu. Siitäkin kiitos kirjailijalle. On helpompi luetella virheitä, jotka Sipilän kirjoista puuttuvat, kun kertoa mikä niissä on erityisen hyvää. Ehkä se onkin niin, että parasta näissä kirjoissa on se, että ne ovat puhtaasti sitä mitä ovat, eivätkä edes yritä olla enempää. Tätä dekkaria on helppo suositella kenelle tahansa.