Kun Aika Pysähtyy

Sanovat, että iltaruskossa on kyse ilmansaasteista. Että, mitä kauniimpi iltarusko, sitä enemmän on epäpuhtauksia ilmakehässä. Tiedä häntä, mutta olisi mukavaa, kun olisi ilta ja korjaamon pariovista näkyisi iltarusko. Nyt siitä näkyy vain pala harmaata taivasta. Yhtä harmaata, kuin korjaamon harmaa betonilattia. Ja ehkä yhtä kylmää. Jossain tummia öljyläikkiä, kuin tummia pilviä harmaalla taivaalla. Nyt ei niitäkään näy. Pelkkää harmautta.

Merellä auringonlaskut oli aina upeita. Olikohan sielläkin sitten saasteita ilmassa. Yhtä kaikki taivas hehkui kaikissa punaisen ja oranssin sävyissä. Auringon laskuun oli mukava purjehtia. Ja syysyönä; silloin purjehtiessa oli ihan oma tunnelmansa. Pimeä meri. Ainoat valot linjaloistoista, joiden mukaan suunnistaa. Ja niistä harvoista kanssapurjehtijoista, jotka olivat uskaltautuneet yöllä merelle. Niitä ei ollut paljon. Kait siellä ihan oikeastikin oli riskit koholla. Purjehtia harhaan ja ajautua karille. Mutta kyllä se oli riskin arvoista. Joskus riskejä kannattaa ottaa. Ei näköjään aina.

Mestari kävi sanomassa, että pitäisi laittaa pukit runkopalkin alle. Että, tulisi alas, kun henkselit avataan. Mokoma nulikka. Suoraan tekulta mestariksi. Montakohan jousipakkaa on vaihtanut. Tuskin yhtään. Kait minä tiedän, miten se tehdään. Tunkki perän alle ja ylös. Akseli painaa jousipakan kasaan, ja henkselit löystyy. Pultit auki ja sitten vasta lasketaan runko pukkien varaan.

Korjaamon ilmassa niitä saasteita riittää. Miltäköhän auringonlasku näyttäisi korjaamoilmassa. Jos aurinko nyt laskisi tuonne hallin toiseen päähän. Ainakin olisi varmaan lämpimämpi, kun nyt. Hitto, kun tuo betonilattia on kylmä. Tai ei kait nyt pitäisi kiroilla. Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Rukoillakko? Ketä?

Jaana tykkäsi rukoilla. Niin kotona, kun kirkossakin. Olisi kuulemma pitänyt lähteä mukaan. Ei minusta semmoiseen. Onhan se akkojen touhua. Ja niin helvetin falskia. Noniin; sieltä se taas tuli. Siihen se Jaanakin väsyi. Ja ryyppäämiseen. Sitä tuli kyllä tehtyä joskus vähän liikaa. Mutta ei koskaan viikolla. Ja sunnuntaina olisi sitten pitänyt lähteä kirkkoon katumaan. Kyllähän se kadutti sitten maanantaina. Ainakin, jos oli tullut läpsittyä. Mutta ei koskaan nyrkillä. Ei koskaan. Vaikka niin väitti.

Nuorena veljen kanssa tuli oteltua. Joskus ihan tosissaankin. Musta silmä siinä nyt oli vähintä. Mitähän Jounille kuuluu. Vieläköhän se on rakennuksilla. Vai tuliko siitäkin jo mestari. Se ei kyllä ole enää tuommoinen nulikka. Vaikka on ne nulikatkin näköjään joskus oikeassa. Olisi pitänyt Jouniin olla enemmän yhteyksissä. Vaikka olisihan se itsekin voinut tulla käymään. Tai edes soittaa. Ainakin sen jälkeen, kun Jaana oli lähtenyt. Ne ei sitten tulleet lainkaan toimeen keskenään; Jaana ja Jouni. Kait sitä on helpompi sanoa vastaan toisen vaimolle. Tokkopa se olisi sillä tavoin omalleen uskaltanut. Ainakaan selvinpäin. Toisin ei se tainnut paljon ryypätä.

Isä ei ryypännyt lainkaan. Eipä sitä kait niissä piireissä. Vakka kait jotkut kävivät salaa liiterissä. Mutta ei meillä. Mistähän sekin ehdottomuus mahtoi tulla. Eipä tullut koskaan kysytyksi. Vaikka ei se olisi sitä selittämään ruvennut. Miksi selittää, kun tietää ehdottoman totuuden. Jouni ei sitä koskaan noussut vastaan. Ei ainakaan avoimesti. Olihan se tapaus, kun poliisit sitten toivat kotiin. Olisivat mieluummin vieneet putkaan. Vähemmällä olisin päässyt. Silloin isä vielä uskalsi lyödä. Mutta ei paljoa pidempään. Nyt sekin vähän hävettää. Pitikö vanhaa miestä nöyryyttää sillä tavoin. Taisi äitikin hävetä. Kummankin puolesta.

Lapsena äiti piti sylissä. Isä ei koskaan. Äidin syli oli pehmoinen. Turvallinen ja lämmin. Siihen oli hyvä nukahtaa. Laittaa silmät kiinni, ja unohtaa kivut ja kylmä betonilattia. Joskus äiti hyräili, vaikka ei se laulaa osannut. Mutta hyräili: ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen...

Lasse oli ensimmäisenä paikalla ja huusi niin lujaa, kun pystyi: soittakaa ambulanssi! Ja tuokaa tunkki. Nopeasti! Kun hän kuuli rysäyksen, hän jo tiesi, mitä oli tapahtunut. Se perkele ei kumminkaan uskonut. Ja miksi olisi uskonut, kun on kymmeniä kertoja saman tehnyt. Paremmin se homman osasi, kuin minä. En minäkään olisi uskonut. Mitä olisi pitänyt tehdä. Näyttää kädestä pitäen, että Volvon akselistossa jousipakka menee akselin alitse. Ei päältä, niin kun Sisussa. Kait sen nyt itsekin piti se nähdä. Ei helvetti. Ei helvetti.

Lasse työnsi tunkin runkopalkin alle ja nosti, vaikka hyvin tiesi turhaksi. Mitä nyt pitää tehdä. Hengitys on pysähtynyt ja sykettä ei tunnu. Pitääkö antaa sydänhierontaa vai tekohengitystä. Ei helvetti. Uskaltaako tuohon koskea vai rikkuuko se vaan lisää. Tekohengitystä nyt kumminkin.

Muutamassa minuutissa ensihoitoyksikkö oli paikalla. Miehet seisoivat hiljaa ympärillä. Lasse itki.

Ilari Silvola

22.02.2023