Seppo Jokinen: Pisara Veressä

Seppo Jokinen taitaa olla yksi pitkäaikaisimpia suosikkikirjailijoitani. Taidanpa nähdä hänen roolihahmossaan rikoskomisario Koskisessa ripauksen itseäni. Jotain samaa, mitä on Henning Mankellin Kurt Wallanderissa tai Jari Salosen Jukka Zettermanissa: Vanhenevan, vanhuuden vaivojen hieman ärtyisäksi tekevän ja oman puutteellisuutensa kanssa painiskelevan miehen.

Tällä kertaa Koskinen koittaa selvittää murhaa, jota on jo nuorena konstaapelina ollut mukana tutkimassa. Murhaa, joka on jäänyt kylmäksi ja unohduksiin. Tarina etenee kahdessa aikakaudessa limittäin. Joskus olen kokenut tällaisen kerronnan sekavaksi, mutta mielestäni Jokinen onnistui pitämän tarinan hyvin kasassa.

Jokisen kirjoissa on aina eettinen näkökulma mukana. Sekin yhdistää häntä jo edesmenneeseen Henning Mankelliin: toiseen lempikirjailijaani, jolta valitettavasti ei enää uutta tuotantoa ole tulossa. Onneksi Jokiselta tulee.

Jokisen, kuten ei Mankellin tai Salosenkaan kirjat mielestäni ole ensisijaisesti dekkareita. Toki niissä rikosta tutkitaan, mutta enemmän ne kertovat ihmisyydestä. Kait siksikin niistä niin pidän ja ehkä juuri siksi on vaikea selkeästi kuvata, mikä niissä tekee niin hyviä. Kait se on subjektiivinen kokemukseni: nämä kirjat jättävät minuun hyvän jäljen. Sellaisen, jota mielelläni suosittelen myös muille.