Uuden Elämän Laulu

Viime syksynä en jaksanut kantaa tuulen painoa harteillani. Jouduin pudottamaan osan itsestäni. Osa minua varisi maahan, enkä voinut sitä estää. Ennen tuuli ei pystynyt minuun. Ennen kannoin itseni ylpeästi. Kannoin itseni ja kannoin tuulen. Ja kun lapset kiipesivät harteilleni, ojensin käteni ja kannoin heidätkin. Ja kun he horjahtivat, ojensin sormeni heidän tarttua ja ottaa tukea. Mutta nyt sormeni kuivuvat ja varisevat maahan ja jalkani horjuvat. Enää en jaksa tukea edes itseäni. Nyt minut on merkitty. Kylkeeni on piirretty punainen risti.

Kun synnyin, ei vierelläni ollut taloa. Veljeni seisoivat rinnallani. Heitä oli paljon. Äitini seisoi tuonnempana. Seisoi ja kurotti kohti etelää. Sinne kurotan minäkin nyt. Kurotan niin, että jalkani pettävät ja minä horjun. Ehkä ennen kurotin kohti äitiäni, mutta äitiä ei enää ole. Ja niin minä horjun eikä minulla ole ketään, josta ottaa tukea. Ja kohta minuakaan ei enää ole.

Kun talo nousi rinnalleni, kaatuivat veljeni. Äitini ei kaatunut. Kanssani hän seisoi ja yhdessä loimme varjomme pihamaalle. Allemme katettiin kesällä pöytä ja lapset nauroivat varjossani. He piiloutuivat taakseni ja nojautuivat kylkeeni. Siihen, mihin nyt on piirretty punainen risti. Silloin kylkeni hohti valkoisena. Nyt se on tumma ja muhkurainen. Minä ojensin käteni ja he tarttuivat niihin ja nousivat kohti korkeuksia. Ja yhdessä katselimme kohti etelää. Kohti lämpöä ja elämää.

Yhdessä me katselimme myös kohti itää, kun koneet saapuivat pilvissä. Ne, jotka toivat tuhon ja kuoleman. Ne avasivat vatsansa ja pudottivat kuoleman päällemme. Me katselimme ja pelkäsimme. Mutta kuolema väisti meitä. Se ei saapunut koneiden mukana. Se saapui myöhemmin. Sen toi tullessaan mustiin pukeutunut mies; kuoleman kantaja. Kädessään kirja, jossa risti ei ollut punainen, vaan kultaa. Hän toi tullessaan kuoleman ja murheen. Enää lapset eivät nauraneet juurellani. Enää tytöt eivät painaneet selkäänsä kylkeäni vasten.

Mutta edes murhe ei jaksa ikuisesti. Se väsyy ja väistyy. Se hiutuu himmeäksi. Ja kuin varkain elämä kasvaa sen varjossa. Ja taas lapset nauravat ja tytöt hymyilevät nuorukaisille piilossa selkäni takana. Oli talvi, kun uusi elämä syntyi saunassa. Elämä, jonka kuollut oli saattanut alkuun ollessaan vielä elävä. Ja tuon uuden elämän myötä elämän äänet palasivat kuolleeseen taloon. Taloon, jonne kuoleman kantaja oli tuonut murheen. Tuo uusi elämä kasvoi ja taas kesällä varjooni katettiin pöytä, ja peipot laskeutuivat sormilleni ja lauloivat uuden elämän laulua.

Lapset varttuivat ja vanhenivat. Tyttöjen vapaana lentäneet hiukset sidottiin tiukalle nutturalle. Hymy jähmettyi naisen katkeruudeksi. Poikien rohkeus huoleen juonteiksi. Enää ei pöytää katettu lehvieni varjoon. Ei ollut, millä kattaa. Nauru vaihtui virreksi ja virsi huokaukseksi. Uuden elämän laulu ei luvannut runsautta vaan puutetta. Puutetta ruuasta ja puutetta elämästä.

Elämä oli vähissä, mutta se ei loppunut. Vuosi vuodelta sitä oli enemmän. Uusi sukupolvi ei syntynyt saunassa, mutta se syntyi. Ja taas keväällä peipot lauloivat uuden elämän laulua. Toivon laulua. Runsauden laulua. Ja runsautta se oli. Runsautta elämästä ja runsautta naurusta. Virsissä katkeruus vaihtui kiitokseen. Huokaus hymyyn. Hymyyn naisen kasvoilla, kun hän katsoi pienokaista rinnoillaan. Ja kohta tuo pienokainen jo kiikkui keinussa, jota kannatin kädelläni. Kiikkui ja nauroi. Ja minä nauroin mukana. Ja heijasin huojuen vauhtia.

Taas sain nostaa lapset harteilleni katselemaan kohti etelää. Ja kohti äitiäni, joka yhä seisoi ylväänä edempänä. Ja katselemaan kohti itää. Ei peläten kuoleman koneita, vaan odottaen isää töistä. Isää, joka oli saunassa syntynyt, ja tuonut uuden elämän tullessaan. Jonka kuollut oli siittänyt vielä ollessaan elävä. Ja kun isä tuli, laskin lapset varoen maahan. Ja nainen, jota lapsena olin kannatellut käsilläni nojasi kylkeeni ja otti lapset vastaan. Lehvieni varjoon oli katettu pöytä ja pöydälle oikeaa kahvia.

Sinä syksynä väsyi äitini. Hän, joka oli ylväänä katsonut kohti etelää, sortui koiliseen. Hänkään ei jaksanut kantaa tuulta harteillaan, mutta hänellä ei ollut mitä pudottaa itsestään. Ja niin hän väsyi ja sortui ja minä olin orpo.

Lapsi, joka oli kiikkunut keinussa kädelläni, kasvoi mieheksi. Enää hän ei kiivennyt harteilleni katselemaan kohti etelää ja itää. Enää hän ei odottanut isää tulevaksi töistä. Enää ei äiti nojannut kylkeeni ja ottanut häntä vastaan. Mutta vielä äiti kattoi pöydän lehvieni varjoon ja pöydälle oikeaa kahvia, kun poika tuli töistä ja toi tullessaan tytön; melkein naisen. Ja naisen sormessa oli hopeinen sormus. Ja tyttö ja poika hymyilivät. Ja äitikin hymyili. Mutta isä ei hymyillyt.

Ei hymyillyt silloinkaan, kun tyttö ja poika toivat mukanaan lapsen. Ei ottanut lasta syliin vaan vetäytyi huoneisiinsa. Mutta äiti hymyili ja kiikutti lasta polvellaan. Ja niin sain minäkin kohta kiikuttaa lasta. Vielä kerran huojuen antaa vauhtia lapselle keinussa, jonka poika oli sitonut käteeni. Ja minä nauroin katkeraa naurua, sillä tiesin että tämä oli viimeinen lapsi, jota sain kantaa käsilläni.

Ensin sortui pojan äiti. Hän sortui sairauteen, joka hiudutti hänet, kuin murhe oli hiutunut uuden elämän varjossa. Mutta äidin hiutumisesta ei syntynyt uutta elämää. Syntyi pelkkää murhetta ja yksinäisyyttä. Enää poika ei tuonut lasta käsilleni kiikkumaan. Enää lehvästöni varjoon ei katettu pöytää ja pöydälle oikeaa kahvia. Enää talossa ei kaikunut lasten naurua. Ei edes itkua. Enää talossa kaikui vanhan miehen hinkuva yskä. Ja kohta ei edes sitä. Ja nyt minä seison yksin talon vierellä. Kuolleen talon, jossa ei ole elämää.

Eilen piirrettiin kylkeeni punainen risti. Minut on merkitty. Nyt eivät lapset kiipeä käsivarsilleni, vaan ne sahataan yksi kerrallaan irti ja ne varisevat maahan. Ja varteni katkaistaan paloihin. Ja poika kerää minut kärrylleen ja vie kotiin. Ja minut pilkotaan pinoon, jossa kuivun ja kutistun. Minä muutun lämmöksi pojan kodissa ja niin saan vielä kerran kantaa uuden elämän laulua palavilla käsilläni.

Ilari Silvola

29.03.2023